Istuu, liittyy, hilluu

Edellisen kirjoituksen jälkeen ei ole tapahtunut juuri mitään. Tai siis. Edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista kummaa.
Töitä on riittänyt (=aina töissä). Raha on riittänyt (=ihan tosi!). Hampaita on hoidettu (=etuhampaat uusiksi). Paljon on juhlittu ja sekoiltu(=liikaa). Melkoisesti on tullut istuttua koneella (=relaatiopelit!). Miten ihminen voi oikeasti elää puoli vuotta, ilman että sille tapahtuu yhtään mitään? Helposti, näköjään.

Tähän mitäänsanomattomaan elämään virkistystä toivat eduskuntavaalit.
En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut puolueista, enkä oikein politiikastakaan. Toki ympäristöasiat ja tasa-arvoasiat (kaikki tasa-arvoasiat) ovat olleet seurannassa aina. Kotonani ei ollut minkäänlaista poliittista vakaumusta, enkä edes tiennyt puolueista ennen yläasteikää. Olen rinnastanut puoluepolitiikan pitkälle uskonnon harjoittamiseen ja siten aivan huuhaa-touhuksi. No, nyt sitten kävi niin, että liityin Vasemmistoliiton jäseneksi. Tämä on varsin arveluttava askel omassa elämässäni.

Miksi ihmeessä minä alan puolueen jäseneksi, kun ei ennenkään ole ollut tarvetta? Siksi, että suurimman osa näiden vassareiden ajatuksista pystyn allekirjoittamaan aivan suoraan. Minulla on vahva tunne siitä, että siihen kerhoon on kerääntynyt paljon minun laillani ajattelevia ihmisiä. Kokoomuksen ja Persujen vaalivoiton myötä henkisen kodin puuttuminen iski rajumpana kuin koskaan. Henkistä kotia ei kai tarvitse, ellei ilmasto ole rajusti omien mielipiteiden vastainen. Nyt tuntuu, ettei näiden ajatustensa kanssa ole tasa-arvoinen, kun suurin osa muista ihmisistä ajattelee aivan täysin erilailla. Tuntuu, että yksin ei enää selviä tästä. Tarvitsee tukea ajatuksilleen ja tietoa siitä, ettei ole aivan yksin muiden vietävissä.

Ehkäpä tämä liittyminen oli äkkinäinen, järkytyksen aiheuttaman shokin jälkireaktio. Luultavasti kadun liittymistäni jo kuukauden päästä. Tällä hetkellä kuitenkin olen innoissani puoluepolitiikasta. Olen äänestänyt vaaleissa aina henkilöä ja pitänyt puoluetta toisarvoisena seikkana. En halua tai osaa olla mikään palopuheita pitävä puolueaktiivi tai kärkevää asiaa kirjoittava bloggaaja. Voin aivan hyvin olla se tyyppi, joka kaatelee kahvia vassareiden kevätkokouksessa ja jakaa lehtisiä vaalien alla. Tämä voisi olla sellainen harrastus, jonka kautta saan uusia tuttavuuksia ja uutta tekemistä elämääni. Samaan tapaan kuin marttakerho tai partio. Mielelläni olen tukemassa vassareiden toimintaa ja ajatustensa leviämistä. Ainakin toistaiseksi.

Täällä Etelä-Pohjanmaalla kokee elävänsä reunalla punertavien aatteidensa kanssa. Ymmärrystä ei saa mistään. Oikeastaan punaiset näkemykset puuttuvat ympäristöstä ja kasvatuksestani aivan kokonaan. Kapinaan ryhtyminen on kai aivan luonnollista tällaisessa ahtaassa ilmapiirissä. Toisaalta toiset kapinoivat murkkuiässä :D Ehkä tämä johtuu siitä, etten kapinoinut silloin ollenkaan.

Tässäpä pitkästä aikaa tällainen itsetutkiskelu-kirjoitus. Jos löydän puoluehommista jotakin keskusteluseuraa, voin lopettaa nämä paatosvuodatukset tänne nettiin. Saan minä olla ihan innoissani. Innostuminen on elämän suola.